Olen nyt ollut parisen viikkoa uudessa työpaikassa tehden puolikasta eli 2 vkoa duunia, 2 vkoa töitä. Tällaiselle laiskanpulskealle immeiselle tämä työrytmi sopii tosi hyvin :)  - tosin palkka on mitä on, mutta kaikkeahan ei voi saada...

Tänä työssäoloaikana minulle on selvinnyt monenlaisia asioita: ei pidä kitistä oman elämän pienistä vaikeuksista, kannattaa huomioida läheiset ihmiset ja muutkin, kuunnella heitä eikä aina keskittyä omaan pieneen ritvaan... jne. Olen lastenpsykiatrian puolella, jossa on TODELLA rankkoja juttuja tullut esiin, vaikkakin teen paperilla töitä, niin ihmiskohtalot koskettavat minua ja koska minulla on vielä samanikäinen lapsi kuin työpaikallani kävijät, tulee henkilökohtaisempi ote työhön.

Sen myötä olen pohtinut myös esim. vapaaehtoistyöhön ryhtymistä - mietin, mihin suuntaan lähden tarjoamaa auttavaa kättä - lasten vai vanhusten vai... kerron sitten, mitä pohdintojen tuloksena on - vai hetken inspiraation myötä innostus katoaa - toivotaan, ettei näin käy!

Miehen isä on nyt huonossa kunnossa ja nyt tässä hänen elämänvaiheessaan on tullut hyvin mieleen oman äitini poismeno 1,5 vuotta sitten - se tuska, suru, lapsuuden ajattelu jne, ne lukuisat yllättävätkin tunteet ja mietteet. Minusta on hyvä välillä pohtia elämäänsä muutenkin. Nyt mieheni tilanteessa luulen osaavani olla hänen tukenaan, koska olen jo elänyt tuon vaiheen......

Mutta nyt lähden ulos reippailemaan, mies tulee tänään kotiin lapsuudenkodistaa ja poika pelaileekatulätkää kavereidensa kanssa, joten ready and go...............